Jotkut perhokalastajat ovat sitä mieltä, että vuosisadan takaisen välinetekniikan käyttö antaa lisäpotkua kalastukseen. Perhokalastusvälineissä alkoi 1800-luvun puolivälistä 100 vuotta kestänyt kehitys, joka johti siirtymisen luonnonmateriaaleista teknokemian tuotteisiin.

Vavat

1800-luvun puolivälissä vavat olivat kokopuisia, yleisimmin eteläamerikkalaisesta greenheart puusta rakennettuja, mutta myös muita kovia puulajeja kuten hickorya käytettiin. Nuo vavat tunnetaan yleisesti greenheart vapoina. Tietenkin vapoja tehtiin myös pyöreästä bambusta.

1870-luvulla tapahtui mullistus vavanrakennuksessa, kun bambuvapoja ruvettiin rakentamaan säleistä. Sälebambuvavat olivat selvästi kevyempiä, kestävämpiä ja voimakkaampia kuin greenheart vavat. Silti greenheart vapoja rakennettiin Britannian konservatiivisille kalastajille vielä pitkälle 1900-luvulle. On kiistanalaista kuka ensimmäisenä alkoi rakentaa perhovapoja bambusäleistä. Joka tapauksessa1874 amerikkalainen Hiram Leonard ensimmäisenä alkoi tuottaa myyntiin sälebambuvapoja. Sälebambujen valtakausi jatkui 1960-luvulle asti, jolloin lasikuitu tuli perhovapojen materiaaliksi. Kaupallisia bamburakentajia toki toimii nykyäänkin.

Merkittävämmät sälebambujenrakentajat tunnetaan USA:sta: Lyle Dickerson, Poul Young, Everett Garrison, Harold Gillum, Jim Payne ym. ikoniset bamburakentajat loivat loistavia vapoja, joista keräilijät voivat maksaa kymmeniä tuhansia dollareita (http://www.westslopefly.com/archives/rods.cfm). Onneksi nuo vavat on mitattu, ja netistä (www.hexrod.net) kuka tahansa voi hakea mitat samanlaisen vavan rakentamiseen.

Britanniassa vavat tunnetaan niitä valmistavien tai kauppaavien firmojen nimellä. Näistä merkittävin on Hardy Brothers. Vavanrakentajia oli suuri joukko. Osasyynä oli, että Hardylla oli tyly henkilöstöpolitiikka. Britanniassa oli laki, että miehellä 21 vuotta täytettyään tuli olla oikeus aikuisen palkkaan. Hardy antoi potkut 21 v. täyttäneille. Muut firmat saivat näistä ulospotkituista valmiita ammattimiehiä. Nykymarkkinoilla Hardyn vavat ovat selvästi hintavimpia, silti vain 150-350 englannin punnalla voi hankkia itselleen alkuperäisen Hardyn sälebambuvavan. Muista tunnetuista vavanrakentajista mainittakoon Sharpe, jolla oli parhaimmiksi arvostettuja lohivapoja, sekä JJS Walker Bampton, joka teki hyviä vapoja monille urheilukalastusliikkeille mm. Farlow:lle

Amerikkalaiset vavat ovat säännönmukaisesti lyhyempiä kuin brittiläiset vavat. Yhdeksän jalkaa on tavallinen ylämitta amerikkalaisiille vavoille kun taas brittiläiset vavat ovat yleensä yhdeksästä jalasta ylöspäin. Tämä ero näkyy nykyäänkin selvästi lohivavoissa. Yhdenkäden vavat ovat periteisiä lohivapoja USA:ssa, kun taas eurooppalaiset lohivavat ovat kahdenkäden vapoja , vahoissa malleissa jopa 18-jalkaisia. Luonteenomaista vanhoille vavoille on myös agaattirenkaat vavan tyvessä ja kärjessä. Normaalisti vavan osat ovat yhtä pitkät.

Kelat

Vanhemmat perhokelat oli valmistettu joko messingistä tai metalliseoksista. Ne ovat melko painavia ja ilman”tuuletusreikiä” . Jarru oli räikkäjarru so. puolan ratasta jousen avulla painava metallikynsi. Varsinaiseen jarrutukseen systeemin teho on heikko. Sen ensisijainen tehtävä onkin estää puolan takaisinpyöriminen.

Vavantekijöiden tapaan USA:sta löytyy kuuluisia perhokelojen tekijöitä: Vom Hofen, Otto Zwargin ja, Stan Bogdanin antiikkikelat ovat erittäin arvokkaita keräilykohteita (www.westslopefly.com/archives/reels.cfm). Hardyn keloista ylivoimainen ykkönen on kuulalaakerilla varustettu Perfect, jonka arvo on usein yli 300 puntaa. Hardyn ohella Britannian tunnetuin kelanvalmista oli Walter Dingley, joka teki JJS Walker Bampton-firman kanssa keloja useille yrityksille. Näiden kelojen kannan sisäpintaan on stanssattu D ja joku numero. Tuo stanssattu D nostaa kelan arvoa ainakin 100 puntaa. Kolmas merkittävä kelojen valmistaja oli JW Young & Sons, joka teki hyviä jokamiehen keloja. Nämä kelat ovat erittäin vahvoja ja varmatoimisia. Monet perhokalastusfirmat teettivät kelansa Youngin tehtaalla.

Siimat

1800-luvulla silkkisiimat syrjäyttivät hevosen jouhista tehdyt siimat perhokalastuksessa. Nylon patentoitiin 1938 ja nylonsiimat tulivat yleisesti käyttöön vasta 2. mailmansodan jälkeen. Ensimmäinen moderni kelluva nylonsiima oli Cortlandin vuonna 1953 lanseeraama 333. Vielä lasikuituvapojen aikaan vavan kyljessä saattoi olla luokitus silkkisiimoille. Pohjasiimana keloissa käytettiin kierrettyä pellava- tai pumpulilankaa.

Aluksi kullakin silkkisiimojen valmistajalla oli siimoille omat mittayksikkönsä, mutta lopulta päädyttiin yleisesti amerikkalaiseen National Association of Angling and Casting Club (NAACC) järjestelmään. Siinä siiman paksuutta kuvattaan aakkosilla: aakkosten A.sta siiman paksuus pienenee aina I-kirjaimeen asti. Kun moderni AFTM siimojen/vapojen luokitusjärjestelmä tuli 1962, julkaistiin muuntotaulukoita silkkisiimoille ja nylonsiimoille.

Silkkisiimat käsitellään kulutusta kestäviksi pellavaöljyn ym. aineiden sekoituksella. Koska siimat ovat hitaasti uppoavia, pintaperhokalastuksessa ne voidellaan kelluttavilla aineilla, josta tunnetuin on Mucilin. Luonnonmateriaalina siimat ovat kosteina pilaantuvia, siksi ne on kuivattava käytön jälkeen. Silkkisiimoja tehdään edelleen, hinnat ovat 70 eurosta satoihin euroihin.

Perukkeet

Perukkeena voitiin käyttää kartioitua silkkilankaa, mutta pääsiallinen perukemateriaali ennen nylonia oli silkkiperhosen toukan suolesta tehty peruke, gut leader. Suolesta saaliin n. 30 cm pitkä aivan nylonin näköinen väritön kappale, joita sidottiin yhteen haluttuun pituuteen www.wormspit.com/silkgut.htm. Perukkeiden tuotanto oli keskittynyt Espanjaan, jossa lapset kiskoivat suolet toukista hampaillaan. Näkyä kuvataan sanalla oksettava (disgusting). Gut leader on kovahkoa ja se pitää pehmittää vedessä ennen käyttöä. Käytännössä kalastaja laittoi perukkeensa virtaan puoleksi tunniksi ennen kuin alkoi kalastaa. Tällöin jäi hyvää aikaa tarkkailla vesialuetta ja mahdollisia kalojen paikkoja. Suositeltavaa yhä edelleen!

Perhot

Perhot kehitettiin pääosin nykyiselle tasolle jo 1800-luvun aikana. Putkiperhot kuitenkin ovat tulleet sen jälkeen suosituiksi lohenkalastuksessa. Vanhoissa lohiperhokoukuissa käytettiin koukun mutkan sijaan guttisilmukkaa. Myös pikkuperhoissa oli usein valmiina 20 cm pituinen guttiperuke.