Artikkelit

Löysin puolivahingossa Beiarelvan nettisivut toissa kesänä. Aloin seurata fiskebörsia ja huomasin, että kalaa tuli tasaisesti, myös paljon meritaimenta elokuusta alkaen. Olin pitkään suunnitellut meritaimenen kalastusta pohjoisessa ja tämä näytti hyvältä paikalta toteuttaa suunnitelma. Joku tärkeämpi tapahtuma esti matkan toissa kesänä, mutta viime kesänä pääsimme matkaan. Lähdimme elokuun puolivälin jälkeen ensin Vaasan, josta lautalla yli Uumajaan ja sinistä tietä Mo I Ranaan, jossa yövyimme. Kävelimme illalla kaupungilla ja katselimme paikkoja. Rana joki näytti kauniilta ja kirkasvetiseltä. Muutama kalastaja viuhtoi alimmalla koskella.

Mo I Ranasta on noin 150 kilometrin matka E kuutosta tunturien yli ja Saltdalin laaksoa risteykseen, josta lähtee tie 812 Vesterlihin. Täältä tie jatkuu 813 numeroisena tunturien yli Beiarin laaksoon. Ajoimme sillasta yli joen ja olimme melkein heti Strandissa, joka nettitietojen mukaan oli jonkinlainen kalastuksen keskuspaikka. Ajattelimme majoittua tänne. Tapasimme Strandin isännän, joka kertoi, että tämä viikko oli täyttä, koska Z-Spey vapafirma oli varannut koko viikon itselleen. Paikka oli asiallisen tuntuinen; majoitus kaksikerroksisessa talossa tai mökeissä, kalastustarvikekioskissa siimoja, vapoja, koukkuja ja muuta tilpehööriä. Isäntä englanninkielen taitoinen ja ystävällinen. Hän kehotti tutustumaan jokeen ja suositteli ylävirrassa sijaitsevaa Tronesia, jossa oli tarjolla hyvää majoitusta Beiar Turistsenterissä.

Katselimme paikkoja alavirrassa aina vuonon suulle asti. Täällä joki näytti hyvin hidasvirtaiselta. Virtaama oli alle 20 kuution edellisenviikon lämpimän korkeapaineen jäljiltä. Vesi oli kauniin turkoosinsinistä ja kirkasta. Ylävirtaan päin piti ajaa takaisin ohi Strandin ennen kuin joessa alkoi näkyä kunnon virtaa. Sillan kohdalta käännyimme länsirannan pikkutielle, joka johti Os ja Nes nimisten alueiden ohi Tronesiin. Odottamattoman äkkiä olimme perillä Turistsenterin pihassa. Vaikka olin tutustunut paikkaan etukäteen karttojen, nettisivujen ja Google Earthin avulla, välimatkojen pienuus yllätti. Koko joki vuonon suulta Tronesiin on vain 30 kilometriä. Toki se jatkuu ylävirtaan vielä kahtena haarana, mutta lohen ja meritaimenen nousu loppuu Tronesin paikkeille.

Majoituimme yhteen Turistsenterin neljästä uudehkosta mökistä. Se oli tilava ja asiallinen: keittiö, suihku ja nukkumapaikka kuudelle. Hinta 850 kr yöltä. Hain kalaluvat ja kävin desinfioimassa kalavehkeet. Se olikin tarkka prosessi, sillä jopa kaikki perhot uitettiin desinfiointiliemessä. Emme halua Gyroa takaisin totesi luvanmyyjä, joka suoritti toimenpiteen. Gyrodactulus Salaris löydettiin joesta v 1981 ja sen myötä lohikanta tuhoutui. Vuonna 1994 joki käsiteltiin rotenonilla ja istutukset joen omaa kantaa olevilla poikasilla aloitettiin. Vuonna 2001 lohikanta katsottiin niin vahvaksi, että joki avattiin taas kalastukselle.

Myöhään iltapäivällä 18.8 laskeuduin mökin kohdalta joen rantaan perusteellisesti desinfioituna. Luvanmyyjä oli sanonut, että nyt täällä tuskin kannatti meritaimenta yrittää joten aloitin pienellä Green Butt putkella. Se tuntui sopivan rannan ja veden väreihin. Etenin hiljalleen alavirtaan. Heittäminen tuntui mukavalta, sillä yhdellä spey heiton tapaisella flimpsautuksella sai siiman lentämään mukavasti vastarannan tuntumaan. Olin luvanmyyjältä kysellyt kalapaikkoja ja lähestyin nyt joenmutkaa, jota hän oli kehunut. Virta heikkeni ja vaihdoin perhon alumiinirunkoiseen putkeen, joka uisi paremmin hitaammassa virrassa vastarannan kallion edessä. Sain heitettyä kallion eteen hyvännäköiseen imuun ja kohta tunsin, että kala oli kiinni. Se tuli tavanomaisten venkuroiden jälkeen rannalle, neljän kilon lohi. Siinä sen illan kalastus olikin. Satoi ja alkoi tulla pimeä. enkä halunnut pilata hyvää mieltäni lisäheitoilla.

Aamulla vein pakolliset suomunäytteet luvanmyyjälle. Hän kehoitti yrittämään Innerholmen nimistä poolia, johon Krisse minut autolla vei. Pooli oli tosi hieno ja olisi ollut nautinto kalastaa, ellei paikalle olisi sattunut norjalainen isä tytär yhdistelmä, joka tönötti vuorotellen parhaan näköisessä paikassa, jossa virranhäntä liukui kauniisti rauhallisesti virtaavaan pitkään pooliin. Öinen sade oli nostanut vähän vettä ja se oli mennyt samean valkoiseksi. Kalastelin norjalaisten ylä- ja alapuolella muutaman tunnin, mutta tapahtumia ei ollut. Muutama kala kyllä näkyi. Illallakaan ei tapahtunut kummempia ja seuraavana aamuna jatkoimme jo matkaa.

Paikka oli hieno ja joki kaunis, vaikka meritaimenta tänä vuonna ei ollutkaan normaalisti liikkeellä. Beiarelvan kalastus on järjestetty ilmeisesti maanomistajien yhteistyönä. Joki on jaettu pariin kymmeneen kalastusalueeseen, jotka ovat n. 2,5 – 5 km pituisia. Näille myydään 15-25 lupaa kullekin. Vuorokausilupa maksaa 250 kruunua. Sesonki alkaa 15.6 ja loppuu lohen osalta 31.8. Meritaimenta saa kalastaa 15.9 asti. Vesi tulee Svartisen jäätiköltä ja sen lämpö vaihtelee sesongin aikana 4 ja 10 asteen välillä ja virtaamat kesäkuun 150 kuution huipusta loppukesän n. 20 kuutioon.

Lisätietoa löytyy seuraavista linkeistä: Hyviä kuvia soneista eli kalastusalueista, Hyvät tilastot ja fiskebörsit ja Saltdalselva, naapurijoki matkan varrella. Hyvin kaunis joki, joka on elpymässä kalattomuudesta. Norjan ennätysmeritaimen saatiin täältä viime kesänä: 11.5kg

Etelän miehet lähtivät koettamaan onneaan pohjoisen lohijoille. Suunnitelma oli ajaa Rovaniemeltä suoraan Varangille, kalastella pari päivää Syltenillä, siirtyä Karigasniemeen maanantaina ja kalastella Tenolla lauantai-iltaan asti. Kalastusporukkaan kuuluivat Jussi Helsingistä ja Markku ja Pekka Turusta. Matkalle lähdettiin autojunalla Turusta perjantaina 4.7.2014 klo 21:05 ja  Autopaketti kolmelle varattiin netistä. Kuukautta aikaisemmin oli vielä paljon vapaita hyttejä. Nukkumapaikat varattiin vierekkäisistä hyteistä, niin että oli mahdollisuus avata hyttien välinen ovi, jos sattuisi sellainen tuuri, että toiseen hyttiin ei tulisi ketään ulkopuolista. Auto lastattiin junaan tuntia ennen lähtöä. Luppoaika kului rattoisasti Kertussa läntisellä kadulla. Rovaniemelle saavuttiin 5.7 klo 11:20. Directan reittihaku Rovaniemi-Syltenfjord antoi arvion 647 km – noin 8 h 51 min. Olisimme perillä vasta yhdeksän maissa, syödäkin pitäisi välillä ja pari kertaa vähän jaloitella.

Meillä oli minimaaliset tiedot kohteesta. Tiesimme oikeastaan vain, että Syltefjordelva tai Vesterelva, Norgeskartin mittakaavasta riippuen, laskee Varangin niemimaalla Sylten-vuonoon. Emme tienneet tarkkaan missä lupia myytiin tai kalastusvälineitä desinfioitiin. Olimme aika pessimistisiä sen suhteen, että aamulla olisi ollut luvat ja desinfiointitodistukset taskussa. Majoituksena oli teltta tai mahdollisesti joku majoitusliike. Matkalla ruokailimme Hotelli Inarissa. Talon leike 150 g on kirjattu maksetuksi klo 16:37. Utsjoella käännyimme Suomen puolta kulkevalle tielle 970. Vaikka aika olikin kortilla, oli pakko pysähtyä jaloittelemaan Alakönkäällä. Joen penkalle oli aikain saatossa muodostunut jonkinlainen epävirallinen leirintäalue. Oli pieni parkkipaikka, jossa kökötti muutama asuntovaunu ja ahkerasti tallatut polut risteilivät katajapuskien välissä nuotiopaikalta toiselle.

Nuorgammissa oli viimeinen tilaisuus tankata ”halpaa” suomalaista löpöö. Seuraava pysähdys oli vähän ennen Tenon suuta. Tie kulki kapealla rantakaistaleella Rødbergetin huikean jyrkänteen ja joen välissä. Myös näkymät hiekkasärkkien pirstomalle Tenon suulle olivat huikeat.

Matka jatkui Varangin niemimaan keskiylängölle, jossa maisema oli karua, lumipälvien peittämää tundraa. Oli järviä, jotka olivat vielä rannoiltaan jäässä. Kuvassa näkyvä Adamsvatnet oli jo ehtinyt luoda jääpeitteensä. Lämpötila huiteli nollan vaiheilla, mikä ei maalaillut kovin ruusuisia kuvia edessä olevasta telttayöstä. Onneksi sentään valoa riitti läpi yön.

Päätimme poiketa kyselemässä lupa-asioita Båtsfjordissa, joka oli ”ison” tien päässä, muutama kilometri ohi risteyksen, josta lähti vähän pienempi, n. 20 km mittainen tie Syltenfjordin kylään. Båtsfjordista löysimme oikein hotellin, taisi olla Polar Hotel, koska en jälkikäteen löytänyt muita paikallisia hotelleja netistä. Kello oli puoli yhdeksän maissa, kun astuimme aulaan kyselemään kalalupia. Ystävällinen hotellivirkailija kertoi, että lupia saa vain Syltenfjordista ja antoi numeron henkilölle, joka vastaa lupien myynnistä ja desifioinnista. Puhelinsoitto paljasti, että hän oli juuri kotiutunut, mutta lupasi tulla paikalle vielä iltamyöhällä. Jos näin ei olisi käynyt, olisimme takuuvarmaan jääneet hotelliin yöksi. Lupien myyntipaikka oli ilmeisesti rakennuksessa, jossa on ollut ns. koulumajoitusta. Saattaa olla vieläkin, mutta ei vaivauduttu kysymään. Lupien osto oli mielenkiintoinen tapahtuma, vain kahiseva kelpasi. Onneksi myös euroopan kahiseva kelpasi, sillä muuten olisimme saaneet vain pari päivälupaa. Jouduimme itse hakemaan valuuttakursin toimiston tietokoneen näytölle. Muistaakseni lupa oli 45 ekua per päivä ja desinfiointi kympin.

Syltenillä

Lupavuorokausi alkoi klo 18:00 ja klo 1:00-6:00 oli rauhoitusta, joten saimme unohtaa kalastuksen tulopäivän osalta. Luvanmyyjä kertoi, että telttailu joen varressa oli kiellettyä, mutta suositteli erästä hiekkakenttää tien varressa, jossa kalastajat tapaavat telttailla. Näimmekin paikan tullessamme, mutta emme oikein innostuneet. Siellähän saattaisi saada hyviä neuvoja vanhoilta konkareilta ja menisi se itse löytämisen ilo ohi. Ajelimme vähän matkaa ylävirtaan ja löysimme maastoautolla ajettavan ajouran, joka vei tien ja joen välimaastoon, pienen kumpareen suojaan. Auton vierestä löytyi sopiva teltanpaikka, mutta joelle oli matkaa neljännes kilometri aika jyrkkää ja pusikkoista rinnettä. Onneksi oli pullollinen hyvää Turun vettä matkassa, jotta saatiin kahvit.

Aamulla 6.7 ei ollut tietoakaan edellispäivän kylmästä viimasta. Aurinko paahtoi armottomasti ja ajoi yhden toisensa jälkeen ulkosalle, vaikka muuten unta olisi vielä riittänyt. Ylhäältä katsoen joen rannat näyttivät pääsääntöisesti melko pusikkoisilta, mutta suoraan alapuolellamme oli puuton särkkä, johon suuntasimme.

Rinne oli jyrkkä ja melko vaikeakulkuinen, mutta vielä pahempaa seurasi. Ennen kuin pääsimme puuttomalle alueelle, jouduimme kulkemaan varsinaisen ”mangrovemetsikön” läpi. Vaiva kannatti, sillä etemme aukeni n. 400 m puutonta joenrantaa aivan privaatisti. Kamat kasaan ja kalastamaan. Noin tunnin kalastelun jälkeen alkoi tittiä näkymään ilmassa vähän väliä, mutta nirsoja olivat. Lopulta Jussi sai tärpin ja kala saatiin ylös hetken väsyttelyn jälkeen.

Se oli juhlallinen hetki, miehen ensimmäinen titti upeissa maisemissa ja ilmakin oli kuin morsian. Juhlan tuntua lisäsi se, että olimme ikäänkuin piloillamme suunnitelleet päivän ateriaksi lohta riisipedillä. Aikamoinen mättääminen siitä kehkeytyi. Onneksi edellisestä lämpimästä ateriasta oli vierähtänyt +24h.

Ruokailun jälkeen huomasimme, että ottipaikan lähettyvillä parveili aika liuta tittejä, parhaimmillaan näkyi setsemän yhdellä silmäyksellä. Etäisyyttä oli alle kymmenen metriä, mutta ottihalut olivat olemattomat. Taisi olla mielessä jotain muuta. Hetken kalasteltuamme keitimme vielä kahvit. Siinä kahvitellessa alkoi leiriimme virrata vettä. Hellesää oli ilmeisesti sulattanut lunta ja jäätä aiheuttaen pienen tulvan. Poistuessamme särkältä jouduimme kahlaamaan jo haaroihin ulottuvan tulvauoman yli.

Purimme leirin ja lähdimme ajelemaan joen latvoja kohti. Adamsvatnetin kohdalla tie koukkaa läheltä jokea. Rannassa on pieni mökkikylä, jonne vie hieman kärrypolkua leveämpi tie, aika jyrkkä ja kivinen. Ihan tavallisella perheautolla ei kannata lähteä koittamaan onneaan. Onnekkaasti meitä vastaan ajoi Mirjam, suomea puhuva kalastuksenvalvoja. Hän tietysti tarkasti luvat ja kartutti melkoisesti paikallistuntemustamme. Ilmeni, että alhaalla, kylän liepeillä oli parkkipaikka kalastusturisteja varten. Kävimme katselemassa rantoja kylän kohdalla. Mökit eivät olleet ihan rannassa niinkuin meillä suomessa on tapana rakentaa. Emme kuitenkaan jaksaneet koota kalavehkeitä, koska Mirjamin jutuista päätellen lohen pääjoukot eivät olleet vielä ehtineet yläjuoksulle. Sanoi nousun olleen vähän myöhässä ja ilahtui, kun mainitsimme alajuoksulla olleen paljon kalaa liikkeellä.

Lopulta siinä kävi niin, että palasimme samaan leiripaikkaan, jossa olimme viettäneet ensimmäisen yön. Aamulla kalastelimme vielä muutaman tunnin alajuoksulla. Tien laidassa oli paljon poolien paikkoja osoittavia kylttejä. Suurin osa tienvarsipooleista oli sellaisessa pusikossa, että kalastaminen lienee mahdollista vain matalamman veden aikaan, kun pääsee kahlaamaan. Linje-kulpenin kohdalla tie menee ihan rannan tuntumassa, hyvä parkkipaikka ja siitä pääsi melkein kuivin jaloin puuttomalle särkälle. Todella hieno paikka, mutta kala ei ollut otillaan. Törmäsimme Mirjamiin jo kolmannen kerran. Kalaluvat olivat kyllä sen hintaisia, että niitä kannattaakin valvoa. Palasimme vielä koululle antamaan saalispalautteen ja sitten nokka kohti Karigasniemeä.

Kahvihammasta alkoi kolottaa jossain vaiheessa. Ensimmäinen ravitsemusliike osui silmiimme vähän ennen Tenon suuta. Odottelimme aulassa melko tovin, mutta tulimme lopulta siihen johtopäätökseen, että töissä oli vain yksi henkilö, joka toimi kokkina ja tarjoilijana. Kun siellä sattumoisin oli jo asiakas, ei aikaa jäänyt kahvin kaatoon. Seuraava paikka olikin sitten jo Tana bru. Jatkoimme Karigasniemeen Norjan puoleista tietä.

Tenolla

Majoituimme maanantaina 7.7 Karigasniemellä Kalastajan Majatalon Pyrstöön. Siinä määrin oli telttailu ja autossa istuminen väsyttänyt, että otimme luvat vasta seuraavaksi illaksi. Tiistaina klo 18 alotimme Tenon ruokkoamisen Torvikoskesta. Toiveita ei paljon herättänyt se, että tilaa oli vaikka muille jakaa. Kyllä kansa tietää, yhtään kalahavaintoa ei tehty sen illan aikana, ei hyppyä ei nykäisyä. Keskiviikkona ravitsevan aamupalan jälkeen pakkasimme kamat autoon ja suuntasimme Norjan puolelle. Parkkeerasimme heti sillan jälkeen taukopaikalle ja talsimme mutkaan. Sielä oli vähän ahdasta kolmestaan ja tuskaa lisäsi heti paikalle ilmaantunut venekunta. Kuten monet tietävät, kyseessä ei ollut ihan puhdas sattuma. Kalastelimme jonkun aikaa ilma tulosta ja suuntasimme yläjuoksulle, ensin Kuoppanivalle. Norjan puolella ei ollut autoja, mutta rannassa oli yksi kalastaja. Hän kahlasi takaisin Suomen puolelle ennen kuin ehdimme kyselemään kuulumisia. Myös Kuoppaniva antoi tyhjät.

Seuraava kohde oli Mustakoski. Ensimmäistä kertaa näin paikan tyhjillään. Aloitimme kalastuksen voimakkaan virran alapuolelta. Siinä, missä joki kaartaa vasemmalle on mehevän näköinen pyörre. Heittelin melko suurta putkiperhoa (Toistaiseksi nimetön putkiperho, vähän muunneltu versio löytyy näiltä sivuilta nimikkeellä Pekan putkiperho). Katselin kuinka päällimmäiset peuran karvat liehuivat pyörteissä. Ajattelin, että taitaa olla liian pelottava ilmestys, kun kala tarttui ja veteli reippaasti alavirtaan. Sain käännettyä suunnan takaisin itseäni kohti. Ihan mukavan kokoinen hopeakylkinen kala tuli nätisti lähelle rantaa ja ampaisi ylävirtaan. Muutaman syöksyn jälkeen näytti siltä, että voimat alkavat loppua. Siinä silokallioiden välissä oli kapea kaistale soraa, johon sain kalan rantaveteen, ehkä vähän liian hätäisesti. Se yritti vielä ravistella irti, mutta Jussi antoi vähän vauhtia, ja kala oli rannalla. Haa, uusi ennätys 72 cm, kotona perattuna painoi vähän yli 3 kg, ensimmäinen jaka tai ainakin jalkapuoli. Pahat kielet etelässä väittivät kateellisina, että ihan selvä taimen, ei kai nyt sentään. Aika pian tapahtuman jälkeen paikalle saapui sankoin joukoin paikallista virvelimiestä sun muuta. Jatkoimme Haukikalliolle, jossa kuvakin on otettu. Ei antanut Haukikallio edes haukea. Palailimme takaisin Kalastajan Majatalolle. Siellä sattui uskomaton episodi, asiakkaiden käyttöön tarkoitettu lohipakastin oli valjastettu ihan muuhun käyttöön. Piti melkein rukoilla, että saadaan kala pakastimeen Kalastajan Majatalolla.

Torstaina suuntasimme Dalvarakseen, Norjan puolelle. Parkkipaikalla oli asuntovaunu ja rannassa Joensuulaispariskunta, joka kertoi saaneensa kolme tittiä muutaman päivän aikana. Kuulemma vesi oli liian alhaalla, jotta lohet nousisivat Norjan puolta. Kalastimme pelottavan kovassa virrassa jonkin aikaa ilman tulosta. Saimme kuitenkin todistaa kolmen titin rantauttamista Suomen puolelta. Sinne olisi liian pitkä matka, joten suuntasimme Akukoskelle, joka oli antanut pari tittiä ja pari karkuutusta edellisvuonna. Paikalla oli muutama kalastaja, mutta rinki toimi ja kaikki pääsivät yrittämään kohtuuajassa. Itselläni kävi tuuri ja tuuri melko pian. Kala otti melko ylhäällä, jossa on vain kapea kaistale rantaa ennen puskia. Sain sen vavalla poikittain kiskoen tyylikkäästi rannalle, mutta unohdin löysätä siimaa ennen kuin ryntäsin kalan luo. Kuului epämielyttävä paukahdus ja vapa poikki. Itse kalastetun lohen keskihintaan suhteutettuna tappio oli kuitenkin vähäinen. Titti, 63 cm, tuli samalla perholla kuin edellinen kala. Sain Markulta varavavan, luokkaa pienemmän, jolla kalastelin loppureissun. Akukoskesta tuli vielä yksi 53 cm titti, joka jäi reissun viimeiseksi saaliiksi.

Perjantaina, viimeisenä kalastuspäivänä, suuntasimme Dalvarakseen, Suomen puolelle. Ei ollut ruuhkaa edes siellä. Helle, itikat ja etelän puolella pakutteleva ukkonen veivät parhaan terän kalastamiselta. Emme saaneet mitään, vaikka tittejä näkyi ilmassa silloin tällöin. Oli aika panna kimpsut kasaan odottamaan seuraavaa reissua. Aamulla nokka kohti Rovaniemen rautatieasemaa. Omalta kohdaltani ihan tyydyttävä reissu, mutta sellainen kuva jäi, että kalantulo oli tavallista heikompaa ja viidakkorumpu oli tyhjentänyt Inarinjoen kalastajista.