Varasin kalastusmatkani Gaulalle kauden ensimmäiselle viikolle, jotta voisin saada tartutettua ison lohen, suurimmat lohet saadaan saalisrekisterin perusteella juuri alkukesällä. Minulle tämä matka oli kuin lottokuponki, mahdollisuus päävoittoon on olemassa, vaikkakin se on epätodennäköinen.
Valmistauduin matkaan normaalia huolellisemmin, kävin näyttämässä kelaa kaupassa, jossa se pikahuollettiin. Ostin nipun fluorocarbonperukkeita lohelle sekä pari rullaa 0.435 perukesiimaa samasta materiaalista. Lisäksi hankin pari uutta siimaa eri syvyyksille.
Kalastusryhmässäni kalasti lisäkseni kolme minua nuorempaa, innokasta ja kokenutta kalastajaa. Gaulalle tullessani osallistuimme poolien esittelyyn. Sen jälkeen minulla oli tarkoitus mennä nukkumaan ja keräämään voimia aloituspäivää varten, mutta ryhmäläisten innostus ja esimerkki sai minutkin käväisemään joella heti keskiyön jälkeen. Kukaan ei saanut mitään. Aamulla menimme Evjen-poolille kello kuudeksi, olin nukkunut alle kolme tuntia yöllä. Nuoret korkkasivat poolin yläosan hiekkasärkkää, itse kokeilin ensin laavun edestä, mutta en saanut perhoa uimaan kunnolla akanvirran vuoksi ja siirryin särkälle, poolin ylärajalle. Jonkin matkaa kalastettuani sain kunnon tärpin, jonka jälkeen siimaa vietiin nopeaan tahtiin. Kiristin jarrun tiukalle, mutta se ei hidastanut kalan kulkua. Noustuani vedestä oli siima jo lähes kokonaan ulkona. Pidin siiman äärimmäisen kireänä samalla kun kävelin särkän reunaa alavirtaan. Kala ei ollut vielä näyttäytynyt, joten tiesin vain että se on iso. Vihelsin ja huidoin lippalakillani apua, jota sitten tarjottiinkin useassa muodossa, yksi haki haavin laavulta ja toinen näppäili kuvia kameralla, hyviä ohjeitakin sain.
Särkän loppupäässä oli kuivana olevan sivujuonteen muodostama eräänlainen lahti, johon päätin taluttaa kalan, mutta niinhän siinä kävi, että kala talutti siihen minut. Kahlasin lahdelman yli rannalle ja jatkoin väsytystä laavun editse, kivenlohkareiden päällä hypellen, vapa pystyssä, jotta siima ei tarttuisi lohkareisiin. Tässä vaiheessa olematon yöuni tuntui jo liiankin hyvin ja mieleen nousi kirja Vanhus ja meri, ei ollut ollenkaan selvää kumpi päätyisi kuolleena rannalle, kala vai minä. Pidin siiman kireänä, katkeamisen rajalla ja yritin pysäyttää kalan, koska seuraava koski alkoi jo lähestyä. Kala ei ollut vieläkään näyttäytynyt, se ui pohjaa pitkin. Kaksi haavimiestä ja yksi kameranainen antoivat ohjeita, jotka voisi pelkistää käskyksi pysäyttää kala väkisin. Vihdoin kala näyttäytyi kaukana keskivirrassa ja se arvioitiin 15 kiloiseksi, lähes koko siima oli ulkona.
Pumppasin väkisin siimaa takaisin kelalle, kala ei tullut ylöspäin, muttei enää mennyt paljonkaan myöskään alaspäin, vähitellen se tuli rannan lähelle, mutta pysyi syvällä vedessä. Sain ohjeen nousta kymmenisen metriä ylös jokipenkan päälle pellolle, jotta kalaan saisi kohdistettua voimaa ylöspäin. Ylhäällä penkassa oli sopiva puuton kohta ja sieltä vedin kaikin voimin kalaa ylös. Muutaman haavimisyrityksen jälkeen huomasimme, että se on arvioitua suurempi eikä se oikein mahtunut haaviin, joten lopulta kala haavittiin puoliväkisin ja riskillä. Kalan nostamiseen joesta tarvittiin kaksi miestä, itse olin edelleen ylhäällä joenpenkalla, jonne saalis sitten raahattiin. Tässä vaiheessa voimani olivat jo täysin loppu, väsytys oli kestänyt lähes tunnin ja matkaa oli kertynyt alavirtaan koko poolinmitta, satoja metrejä. Kala oli mahdottoman suuri.
Kaverit ottivat vapani ja haavin ja lähtivät kävelemään laavua kohti. Väsytys oli ollut tällä kertaa molemminpuoleista enkä jaksanut kantaa saalistani, vaan vedin sitä perässäni ruohoa pitkin kohti laavua, välillä pidin huilaustaukoja. Laavulla pyyhin kalasta suurimmat ruohot ja otimme kuvia. Laavun vieressä oli lohiteline ja vaaka, johon nostimme kalan ensin leuastaan, mutta leuka ei kestänyt kalan painoa, joten sidoimme pyrstönarun, jolla kahden miehen voimin nostimme lohen puntariin. Puntari meni pohjille ja räsähti rikki. Katsoimme vaakamme läpi, kellään meistä ei ollut tarpeeksi suurta vaakaa. Kalakin oli tipahtanut sopivasti maahan puntarin rikkoutuessa, joten mittasimme sen pituudeksi 122 cm ja ympärysmitaksi 65 cm, puhelinsoitolla saimme arvion 20-kiloisesta kalasta. Päätin viedä lohen Störenin Natursenteriin punnittavaksi. Tittipussistani ei ollut tässä kohtaa apua, mutta sain lainaksi Ikea-kassin, johon lohen keskiruumis mahtui, farmariautostani käänsin takapenkit nurin, jotta sain lohen kyytiin. Muut ryhmäläiset pääsivät taas jatkamaan kalastusta.
Natursenterissä lohi punnittiin ja se painoi tasan 20 kiloa. Kerrankin sain facebookiin jotain sisältöä. Torstein Natursenterissä auttoi kalanpesussa ja otti lohesta dna-näytteen, suomuja ja minusta ja kalasta kuvia, pääsin myös Gaulajoen tilastoykköseksi Natursenterin saalisrekisteriin. Lähetin tekstiviestillä lohen painon ryhmäläisilleni ja ajoin majoituspaikalle perkaamaan kalaa, mutta kalankäsittelyhuone oli remontissa ja jouduin perkaamaan kalan keittiössä jätesäkin päällä, mikä herätti muiden, samassa talossa majoittuvien kalastajien ansaittua mielenkiintoa. Ottiperhoa, Willie Gunnia kuvattiin ja tutkittiin ahkerasti, lohen kielessä kiinni ollut nro 8 lohikoukku pääsi kalakeittoon asti ennen kuin se poistettiin viime hetkellä keitosta. Paikallislehtien toimittajat soittelivat, annoin yhdelle haastattelun, muihin puheluihin en enää väsyneenä jaksanut vastata, seuraavana päivänä kalani oli lehdissä.
Lottokuponkini eli ensimmäisen kalastusviikon matkani oli päävoitto, suurlohi oli tartutettu, väsytetty, nostettu, kuvattu ja pakastettu, mutta ei ilman ryhmäläisten apua: suurlohen kalastus ei sittenkään ole yksilösuoritus. Ja muutamat asiat tekisin nyt toisin. Kiitos Mikolle, Henrille ja Henna-Ilonalle.
Kirj. Harri Jylhävuori