Kategoria: kalareissu

Alkuturinat

Muutamien Pohjois-Norjassa tehtyjen laihojen lohireissujen kyllästyttäminä päätettiin jo hyvissä ajoin, että seuraava tehdään Ruotsin puolelle Lainionjoelle. Ei desinfiointia eikä rajoituksia perhon tai siiman painotuksille. Kuten yleensäkin majoituksen ja junalippujen hankinta jäi viime tinkaan. Reissu tehtiin ajalla 26.7-2.8.2022. Ajankohta ja pituus määräytivät sen mukaan, että satuin bongaamaan Lainionjoen varrelta Kangoksen kylästä loistavan Airbnb-kohteen. Se oli todellinen onnenkantamoinen, sillä nyt jo näyttää olevan ensivuoden koko heinäkuu varattu. Toivoa on vielä, sillä mökissä on ilmainen peruutus vielä viikkoa ennen varattua ajankohtaa, joku voi hyvinkin peruuttaa. Kangoksen alueen lupa oli 20 € per vuorokausi. Luvan voi ostaa puhelimella ja sen voi aloittaa mistä kellonajasta haluaa. Saaliin ilmoittaminen oli vapaaehtoista ja se tietysti näkyi saalistilastoissa, jotka olivat melko vähäisiä. Autojunaliput olivat myös kortilla. Kesäkuun 21. onnistuttiin saamaan viimeinen autojunapaikka Pasilasta Kolariin, josta oli vain puolentoista tunnin ajomatka Kangokseen.

Kalastelua

Mökiltä käveli Lainionjoen ylittävälle sillalle kymmenisen minuuttia. Sillan penkereellä oli ihan varteenotettava kalapaikka, nähtiin pari hyppyäkin parin tunnin aikana mitä siinä kalastettiin. Ekana iltana kuitenkin ajettiin Särkimukkaan itäpuolelle, ulkokurviin. Auto jouduttiin jättämään tien reunaan, mutta kävelymatkaa kertyi vain muutama kymmenen metriä. Vettä virtasi aika runsaasti, niin ettei ensikertalainen oikein osannut erottaa mitään varsinaisia kohteita heitoilleen. Pari hyppyä nähtiin ja vastarannalla yksi lohen rantautus. Yksinäinen kalastaja peruutti rannalle niin pitkän siiman kanssa, että meinasi sotkea siimansa männyn oksiin, mutta lopulta kala tuli lätkytellen rannalle. Siinä on hieno, suhteellisen leveä sorasärkkä, erinomainen lohen rantautuspaikka.

Toisena päivänä mentiin tietysti em. pelipaikoille. Vaikka oltiin lähes varmoja, että ainakin edellisen illan heppu olisi siellä kalassa, paikka oli yksin meidän. Kun mitään tapahtumia ei alkanut ilmaantumaan, jatkettiin vanhan riippusillan raunioille. Joen länsipuolella tie alkoi jo ennen riippusiltaa muuttua melko huonokuntoiseksi. Sillan kohdalla oli pieni parkkipaikka, johon jalkauduttiin. Hetken siinä itikoita läiskittyämme todettiin, että ei se tässä voi olla, kun ei mitään polkuakaan lähde joelle päin. Jatkettiin tietä pitkin eteenpäin, mutta pian alkoi tulla vastaan sellaisia siltarumpuja joista sai maasturillakin mennä kieli keskellä suuta. Käännyttiin takaisin ja palattiin em. parkkipaikalle, josta vähän huolellisemmin etsien löydettiin polku, joka johti ensin entisen riippusillan perustuksille ja sitten tosi jyrkästi rantaan. Rannalla oli kapea penger, jossa pystyi kalastamaan.

Tietysti vastarannalla ruoho oli taas vihreämpää. Siellä oli laavu ja helppokulkuinen ranta. Joku porukka siellä näytti valmistautuvan yökalaan.

Me lähdimme iltatoimiin, joihin kuului ainakin valkoviinin naukkailu ja saunan lämmittäminen.

Kolmantena päivänä käytiin ajeltiin alkajaisiksi Kangoskoskelle, joka on sillasta muutama kilometri alavirtaan oleva, noin kilometrin mittainen leveä kivinen ränni. Kosken keskivaiheille johtaa hyväkuntoinen tie, jonka päässä on parkkipaikka, laavu, puuvaja, WC, nuotiopaikka ja pöytä. Kivien välissä olevat vapaat vesialueet olivat niin pieniä, että lohen kalastaminen ei oikein houkutellut. No, tulipahan sieltä lerssillä reissun ensimmäinen eväkäs.

Iltapäivällä lähdettiin kyselemään Lapland Guesthousesta mahdollisia vapaita lupia legendaariselle Camp Onkan alueelle. Se onnistuikin, mutta hintaakin kertyi aika mukavasti. Ensinnäkin lupa maksoi 80 €/vrk ja sitten piti jokaisen maksaa 120 € oppaalle. Sitä aluetta oli niin paljon hehkutettu ja hienosti mainostettu, että ajateltiin uhrauksen kannattavan, kuitenkin lähes varmasta saaliista. Päätettiin mennä yötä vasten särkimukkaan siihen samaan paikkaan, jossa oli ensimmäisenä iltana nähty lohen rantautus ja pitää luppopäivä ennen Camp Onkan keikkaa, jonka oli sovittu alkavan klo 5 aamulla. Tullessamme Särkimukkaan näimme edellisen kalamiehen selän kaikkoavan metsän siimekseen ja taas paikka oli yksin meidän. Sitten se tapahtui puolenyön korvilla – kala kiinni. Selvästi tittiä suurempi otus, veti alkajaisiksi pohjasiimat näkyviin ja alkoi sitten vähähin erin tulla lähemmäs. Kerran taisi käydä vähän ilmassa ja sitten rannasta teki aika monta syöksyä vähän etäämmälle. Lopulta käytännössä hinattiin rannalle meidän pikkuruisella haavilla hiukan auttaen, ensimmäinen lohen kokoinen.

Väärin tartutettu, mutta pysyi silti kiinni.

Kuudennen päivän aamuna heräiltiin neljän maissa ja ajeltiin viideksi Lapland Guesthousen pihaan. Oppaamme ilmestyi kohta pihalle ja hyppäsi maasturiinsa. Ajeltiin sitten hänen perässään ensin sillan yli ja sitten muutama kymmenen kilsaa pohjoiseen.  Ensin suunnattiin Pahtakoskelle, jossa opas esitteli meille alueen, jossa kannattaa kalstaa. Vettä virtasi niin paljon, että mitään herkullisia kohtia ei virrasta erottunut. Se oli nopeasti esitelty. Sitten siirryttiin Camp Onkan kotipooliin. Alkuviikon runsaiden sateiden vuoksi loppupätkä tiestä oli niin mutaista, että auto piti jättää melkein puolen kilsan päähän leiristä, jossa on nuotiopaikka pöytä ja pieni sadekatos. WC löytyy myös pienen matkan päästä.

Leiri on Lipistönonkan kohdalla, aikamoisen jyrkänteen päällä.

Vaikka ei heti uskoisi, jyrkänteen alla voi kahlata. Ehkä paras kalapaikka on kuitenkin vastarannalla. Opas näytti meille venevajan rannassa. Siellä ei kuitenkaan käyty ennen oppan poistumista paikalta. Olisi pitänyt, sillä veneet olivat ihan kelvottomassa kunnossa olevia vaneriveneitä. Ei mitään asiaa vesille. Loppupäiväksi siirryttiin Pahtakoskelle.

Kun ei koko päivänä hypyn hyppyä, ei tärpin tärppiä, oli illalla aika huijattu olo.

Seitsemäs päivä oli viimeinen kalastuspäivä. Oltiin pikkuhiljaa tultu siihen johtopäätökseen, että kalastaminen kannattaa vaan hämärän aikaan. Herättiin myöhään ja otettiin valoisa aika levon kannalta. Illan suussa siihen samaan särkimukan sisäkurviin, josta yksi kala oli jo narrattu. Vesi oli jo laskenut jonkin verran, niin että virrasta alkoi erottua useampia kiviä ja matalikkoja. Minulla oli edelleen se sama 2/4 upposiima. Varmuuden vuoksi otin ottiperhosta kuvan ennen kalastusta.

Perho oli niin sanotusti omasta päästä tehty eikä siitä ole missään mitään reseptiä. Onneksi otin, sillä pian se jäi pohjaan. Vähän ennen puolta yötä Jussin perhoon tarttui lohi, hieman alempana kuin edellinen. Sekin saatiin hallitusti rannalle, 82 cm 4,7 kg. Hyvä päätös reissulle.

Tämäkin kala saatiin jäähän aamuu mennessä, kiitos mökin hyvän pakastimen.

Aamulla piti mennä vielä syömään Kolarissa Meän paikkaan, mutta tunnin aikaero yllätti eikä aikaa jäänytkään ennen junan lähtöä.

Johdanto

Lähdettiin 31.7 autojunalla Turusta Rovaniemelle ja ajeltiin Google mapsin mukaan 5 t 49 min (484 km) Neidenin kylään Norjan puolelle. Matkassa mukana kaksi Turkulaista ja yksi Helsinkiläinen kypsään ikään ehtinyttä kalamiestä. Mökki vuokrattiin Airbnb:n kautta kesäkuun puolivälissä ja junaliput kesäkuun lopulla. Sitten alkoi jännittäminen koronarajoitusten purkamisesta. Heinäkuun aikana tilanne kehittyi parempaan suuntaan ja loppupuolella alkoi olla aika varmaa, että kahteen kertaan rokotetut pääsevät rajan yli EU-koronapassilla. Kypsän iän tuomana etuna tämä ehto täyttyi kaikilla hyvissä ajoin eli vähintään viikkoa ennen rajan ylitystä. Norjalainen rajavartija skannasi QR-koodit ja toivotti tervetulleeksi, ei edes kysellyt kuvallista henkilökorttia.

Norjan puolella ajeltiin Neiden Fjellstuen pihaan ja käytiin kassalla maksamassa desinfiointitodistukset 100 NOK/kpl. Toimituksen sai hoitaa omalla vastuulla joko litkulla tai lämpökaapissa. Jätettiin vuoden kuivana lojuneet ja uudet, ensimmäistä kertaa veteen menevät varusteet käsittelemättä. Pihalla juteltiin suomalaisen kalamiehen kanssa, joka kertoi saaneensa Neideniltä vuosien saatossa 160 lohta, joista yli puolet pompereilla. Pakattiin desinfioidut varusteet autoon ja ajeltiin mökille, joka oli joen vastarannalla Veifossenin kohdalla, vähän Fjellstuen alapuolella. Norjassa mökkejä ei yleensä rakenneta ihan rantaan. Vähän vajaa 100 m jyrkkää rinnettä alas ja olit kalapaikoilla. Ketään muuta ei nähty koko viikkona sillä puolella jokea Veifossenissa kalassa. Tosin paras paikka lienee ollut vastarannalla, johon oli helposti kuljettava reitti Fjellstuen pihalta.

Yksi syy miksi lähdettiin Neidenille oli kalalupien saatavuus ja hinta. Elokuussa koko joki, mukaan lukien perhokalastusalue, Zone 3, maksoi 400 NOK/vrk ja niitä myytiin 30 kpl/vrk. Meidän reissumme aikaan, elokuun alussa, oli hiljaista. Perhokalastusalueelle ei myyty yhtenäkään päivänä edes kymmentä lupaa. Koko joki ilman perhokalastusaluetta maksoi 200 NOK/vrk. Näissä halvemmissa luvissa ei ollut mitää rajoitusta. Kesällä luvat ovat vähän kalliimpia. Luvat sai helposti kännykällä sivustolta scannatura.no. Saalisilmoitukset tehtiin sivustolle laksefisk.no. Näihin molempiin sivustoihin ja saalistilastoihin oli linkit sivustolta neiden.no. Kalalupa alkaa klo 18 ja päättyy seuraavana päivänä klo 14. Käytiin vaan parina päivänä perhokalastusalueella, joka on melko lyhyt pätkä sillalta Pyhän Yrjön kappelille ja siitäkin oikeastaan vain parin perhonheiton mittainen loppuliuku keräsi kalastajia. Kalastettava ränni oli niin kapea, että molemmat puolet jokea kuuluivat samaan pooliin.

Ensimmäinen ilta kalasteltiin kotikoskea (Veifossen) ja saatiin pari pientä harjusta, jotka laskettiin takaisin. Olen varmaan kuuluisa, koska ilmoitin, vielä omalla nimellä, koko kesän pienimmän saaliin eli 200 g harjuksen.

Toinen päivä 2.8

Toinen päivä kalastettiin lähikoskia. Aamupäivällä mentiin autolla muutama kilometri mökiltä alaavirtaan Mutkakoskelle, tarkemmin ottaen Mutkakoskenniemen alapuoliselle koskialueelle. Komeata oli katsella kosken kuohuja, mutta kala ei näyttäytynyt. Ilta meni taas kotikoskella tyhjää pyytäessä.

Kolmas päivä 3.8

Kolmantena päivänä ajeltiin kappelille joen eteläpuolelle. Siellä on parkkipaikka kalastajille puolen kilometrin päässä sillasta ja parkkipaikalta on pari sataa metriä rantaan perhokalastusalueen loppupäähän. Ajatuksena oli kalastaa ne halvemmat luvat loppuun heti perhokalastusalueen alapuolella, mutta siellä meille kerrottiin selvällä suomen kielellä, että seuraava järkevä kohta perhokalastukselle alavirtaan päin on jonkinlainen leirintäalue joen vastarannella. Niinpä lähdettiin sinne. Takaisin pohjoispuolelle ja suljetun kahvilan, Neiden kroa, kohdalta oikealle. Jatkettiin itään päit runsaat puoli kilometriä, kunnes tultiin eräänlaiseen Y-risteykseen, josta käännyttiin oikealle ja ajeltiin taas reilut puoli kilometriä rantaan. Leirintäalueen mukavuuksiin kuului WC, tynnyrisauna ja luonnontilassa oleva niitty, johon voi pystyttää teltan. Kasasimme vavat ja kävelimme rantaan, muita kalastajia ei näkynyt. Siinä poolissa kahlaaminen oli kiellettyä, varmaan sen vuoksi, että siinä oli hyvän näköistä kutusoraikkoa. Kalastettava alue oli juuri kolmelle sopiva. Aika pian alkoi tapahtua, perho tuntui tarttuneen pohjaan, mutta alkoi sitten pikkuhiljaa liikkua sivulle. Lohikalat yleensä tekevät syöksyjä ja hauki tempoilee, mutta tämä vain junnasi. Aikamoinen pumppaaminen vaadittiin kalan saamiseksi rannalle. Sellainen on kyttyrälohi, ryssän lohi, pukkellaks, pukkeli, kyllä vähemmänkin rakkaalla lapsella on monta nimeä. Niitä vilisteli vähän väliä muutaman kalan parvina ihan jaloissa. Ajattelin, että tuollaista se on varmaan ollut oikean lohen meno joskus kauan sitten. Minulla oli parin tunnin sisällä lisäksi viisi karkuutusta. Kaikki kolme saimme yhden pukkelin ylös. Se ei kuitenkaan ollut mikään juhlan paikka, vaan rannalla odotti erikseen näitä varten tuotu roskis. Iltapäivällä ostettiin taas halvat luvat, koska seuraavan päivän säätiedotus lupasi tuulista ja sateista. Iltakalaan mentiin taas Veifossenille, josta vähän puolen yön jälkeen tuli se reissun ainoa titti.

Neljäs päivä 4.8

Lähdettiin katsomaan alinta rannalta heitettävää perhokalastuspaikkaa Fossheims skolen edustalla. Virallinen nimi on suomeksi Hyljekoski ja norjaksi Kobbfossen, mutta rannoilla puhuttiin vain koulukoskesta. Hieno koulun paikka lohikosken rannalla. Siellä oli myös hyväkuntoinen, melko uusi laavu ja infotaulu. Rannasta pääsi kahlaamaan polven syvyisessä vedessä, melko rauhallisessa virrassa keskelle jokea, jossa oli särkkä vähän isompia kiviä, joiden luona oli hyvä paikka heittää perhoa kohtalaiseen virtaan. Pääränni virtasi lähellä vastarantaa, johon olisi ehkä päässyt, mutta ei tehnyt mieli kahlata kovassa virrassa louhikkoisella pohjalla. Säätiedotus piti paikkansa, tuuli kovaa ja satoi rankasti. Pukkeleita nähtiin runsaasti siellä rantamatalassa. Jussi sai kosken loppuliuusta kirkkaan meritaimenen. Nyt meillä oli jo kahdeksi päiväksi herkullinen kala-ateria tiedossa. Iltakalaan taas kotikoskelle.

Viides päivä 5.8

Otettiin kalliimmat luvat ja ajeltiin aamupäivällä sillan pohjoispuolella olevalle parkkipaikalle, josta käveltiin pohjoisrantaa kalastellen alavirtaan päin. Ei siinä heti sillan alapuolella paljon kalastettavaa ollut, koska virta oli aika voimakas. Sen verran tuli nähtyä, että sielläkin, valtavien kivenlohkareiden lomassa puikkelehti runsaasti pukkeleita ihan kalaportaiden suulla. Tosin, yhtään pukkelia en nähnyt sillan yläpuolella missään vaiheessa. Perhokalastusalueen loppupäässä olevilla särkillä oli paikallinen nuorukainen, siis meidän näkökulmasta katsoen. Hänkin puhui melko hyvää suomea. Kuulemma nuoriso, hänen näkökulmastaa katsoen, ei osaa suomea. Hän oli saanut siitä pari oikeata lohta. Oliskohan tämä ollut se Jörgen, josta ne suomalaisetkin puhuivat kunnioittavaan sävyyn siellä vastarannalla. Kaveri oli juuri lopettamassa kalastussesiotaan ja jätti koko särkän meille kolmelle. Särkkä jatkui pinnan alla kahlaussyvyisenä melko pitkälle, sanotaan yhden oikein hyvän heiton verran. Ei ihan heti tajuttu, että kappelin puolella olijat katsoivat kuuluvansa samaan rinkiin. Asia selvisi viittomakielellä, kansainvälisiä käsimerkkejä ei kuitenkaan käytetty. Nähtiin pari tittiä ilmassa, mutta saaliiksi tuli vain yksi pukkeli. Pukkelin raatoja lojui siellä täällä enemmän tai vähemmän syötynä. Mekään emme vieneet omaamme mihinkään, kun ei tiedetty missä lähimmät pukkeliroskikset sijaitsevat. Kuitenkin kaikki veteen jäävät kuolevat jokeen ja rannalle nousee vain murto-osa.

Kuudes päivä 6.8

Koska perhokalastusalueella ei tarvinnut pahemmin jonottaa, mentiin vielä kokeilemaan josko edes yksi titti tärppäisi, vaan ei osunut kohdalleen. Ajankuluksi heittelin särkän viereen, jossa vähän väliä kävi pukkeli pinnassa, eikä tarvinnut kauaa odottaa, että sai mitä tilasi. Illalla kalastettiin vielä melko pitkään kotikoskea ilman tulosta.

Seitsemäs päivä

Aamulla mentiin koulukoskelle sen neljäntenä päivänä saadun taimenen innoittamana. Ilma oli hieno, mutta saalista ei tullut.

Pukkelit vilistivät pieninä parvina rantamatalassa. Oli tietysti aika hienon näköistä, mutta mitenkään mieltä ylentävää.

Kun ei joesta saatu särvintä, lähdettiin iltapäivällä Kirkkoniemeen valmiiseen pöytään. Muutenkin oltiin ajateltu käydä katsomassa miltä rajan pinnassa näyttää. Ruokapaikaksi valikoitui Surf & Turf Kirkenes. Oikein hauska tarjoilija kysyi lähes tyhjillään oleva ruokasali takanaan onko meillä pöytävarauksia. Vaikka ei ollut, meillä kävi ilmiömäinen tuuri, kun saimme ravintolan parhaan pöydän, ikkunapöydän josta aukesi näkymä huoltoaseman pihalle. Ruoka oli kuitenkin hyvää. Sitten ajeltiin eteenpäin Svanvikiin Utnes-nimiseen niemenkärkeen, josta näkyi vähän Salmijärveä Venäjän puolella.

Löysin puolivahingossa Beiarelvan nettisivut toissa kesänä. Aloin seurata fiskebörsia ja huomasin, että kalaa tuli tasaisesti, myös paljon meritaimenta elokuusta alkaen. Olin pitkään suunnitellut meritaimenen kalastusta pohjoisessa ja tämä näytti hyvältä paikalta toteuttaa suunnitelma. Joku tärkeämpi tapahtuma esti matkan toissa kesänä, mutta viime kesänä pääsimme matkaan. Lähdimme elokuun puolivälin jälkeen ensin Vaasan, josta lautalla yli Uumajaan ja sinistä tietä Mo I Ranaan, jossa yövyimme. Kävelimme illalla kaupungilla ja katselimme paikkoja. Rana joki näytti kauniilta ja kirkasvetiseltä. Muutama kalastaja viuhtoi alimmalla koskella.

Mo I Ranasta on noin 150 kilometrin matka E kuutosta tunturien yli ja Saltdalin laaksoa risteykseen, josta lähtee tie 812 Vesterlihin. Täältä tie jatkuu 813 numeroisena tunturien yli Beiarin laaksoon. Ajoimme sillasta yli joen ja olimme melkein heti Strandissa, joka nettitietojen mukaan oli jonkinlainen kalastuksen keskuspaikka. Ajattelimme majoittua tänne. Tapasimme Strandin isännän, joka kertoi, että tämä viikko oli täyttä, koska Z-Spey vapafirma oli varannut koko viikon itselleen. Paikka oli asiallisen tuntuinen; majoitus kaksikerroksisessa talossa tai mökeissä, kalastustarvikekioskissa siimoja, vapoja, koukkuja ja muuta tilpehööriä. Isäntä englanninkielen taitoinen ja ystävällinen. Hän kehotti tutustumaan jokeen ja suositteli ylävirrassa sijaitsevaa Tronesia, jossa oli tarjolla hyvää majoitusta Beiar Turistsenterissä.

Katselimme paikkoja alavirrassa aina vuonon suulle asti. Täällä joki näytti hyvin hidasvirtaiselta. Virtaama oli alle 20 kuution edellisenviikon lämpimän korkeapaineen jäljiltä. Vesi oli kauniin turkoosinsinistä ja kirkasta. Ylävirtaan päin piti ajaa takaisin ohi Strandin ennen kuin joessa alkoi näkyä kunnon virtaa. Sillan kohdalta käännyimme länsirannan pikkutielle, joka johti Os ja Nes nimisten alueiden ohi Tronesiin. Odottamattoman äkkiä olimme perillä Turistsenterin pihassa. Vaikka olin tutustunut paikkaan etukäteen karttojen, nettisivujen ja Google Earthin avulla, välimatkojen pienuus yllätti. Koko joki vuonon suulta Tronesiin on vain 30 kilometriä. Toki se jatkuu ylävirtaan vielä kahtena haarana, mutta lohen ja meritaimenen nousu loppuu Tronesin paikkeille.

Majoituimme yhteen Turistsenterin neljästä uudehkosta mökistä. Se oli tilava ja asiallinen: keittiö, suihku ja nukkumapaikka kuudelle. Hinta 850 kr yöltä. Hain kalaluvat ja kävin desinfioimassa kalavehkeet. Se olikin tarkka prosessi, sillä jopa kaikki perhot uitettiin desinfiointiliemessä. Emme halua Gyroa takaisin totesi luvanmyyjä, joka suoritti toimenpiteen. Gyrodactulus Salaris löydettiin joesta v 1981 ja sen myötä lohikanta tuhoutui. Vuonna 1994 joki käsiteltiin rotenonilla ja istutukset joen omaa kantaa olevilla poikasilla aloitettiin. Vuonna 2001 lohikanta katsottiin niin vahvaksi, että joki avattiin taas kalastukselle.

Myöhään iltapäivällä 18.8 laskeuduin mökin kohdalta joen rantaan perusteellisesti desinfioituna. Luvanmyyjä oli sanonut, että nyt täällä tuskin kannatti meritaimenta yrittää joten aloitin pienellä Green Butt putkella. Se tuntui sopivan rannan ja veden väreihin. Etenin hiljalleen alavirtaan. Heittäminen tuntui mukavalta, sillä yhdellä spey heiton tapaisella flimpsautuksella sai siiman lentämään mukavasti vastarannan tuntumaan. Olin luvanmyyjältä kysellyt kalapaikkoja ja lähestyin nyt joenmutkaa, jota hän oli kehunut. Virta heikkeni ja vaihdoin perhon alumiinirunkoiseen putkeen, joka uisi paremmin hitaammassa virrassa vastarannan kallion edessä. Sain heitettyä kallion eteen hyvännäköiseen imuun ja kohta tunsin, että kala oli kiinni. Se tuli tavanomaisten venkuroiden jälkeen rannalle, neljän kilon lohi. Siinä sen illan kalastus olikin. Satoi ja alkoi tulla pimeä. enkä halunnut pilata hyvää mieltäni lisäheitoilla.

Aamulla vein pakolliset suomunäytteet luvanmyyjälle. Hän kehoitti yrittämään Innerholmen nimistä poolia, johon Krisse minut autolla vei. Pooli oli tosi hieno ja olisi ollut nautinto kalastaa, ellei paikalle olisi sattunut norjalainen isä tytär yhdistelmä, joka tönötti vuorotellen parhaan näköisessä paikassa, jossa virranhäntä liukui kauniisti rauhallisesti virtaavaan pitkään pooliin. Öinen sade oli nostanut vähän vettä ja se oli mennyt samean valkoiseksi. Kalastelin norjalaisten ylä- ja alapuolella muutaman tunnin, mutta tapahtumia ei ollut. Muutama kala kyllä näkyi. Illallakaan ei tapahtunut kummempia ja seuraavana aamuna jatkoimme jo matkaa.

Paikka oli hieno ja joki kaunis, vaikka meritaimenta tänä vuonna ei ollutkaan normaalisti liikkeellä. Beiarelvan kalastus on järjestetty ilmeisesti maanomistajien yhteistyönä. Joki on jaettu pariin kymmeneen kalastusalueeseen, jotka ovat n. 2,5 – 5 km pituisia. Näille myydään 15-25 lupaa kullekin. Vuorokausilupa maksaa 250 kruunua. Sesonki alkaa 15.6 ja loppuu lohen osalta 31.8. Meritaimenta saa kalastaa 15.9 asti. Vesi tulee Svartisen jäätiköltä ja sen lämpö vaihtelee sesongin aikana 4 ja 10 asteen välillä ja virtaamat kesäkuun 150 kuution huipusta loppukesän n. 20 kuutioon.

Lisätietoa löytyy seuraavista linkeistä: Hyviä kuvia soneista eli kalastusalueista, Hyvät tilastot ja fiskebörsit ja Saltdalselva, naapurijoki matkan varrella. Hyvin kaunis joki, joka on elpymässä kalattomuudesta. Norjan ennätysmeritaimen saatiin täältä viime kesänä: 11.5kg

Etelän miehet lähtivät koettamaan onneaan pohjoisen lohijoille. Suunnitelma oli ajaa Rovaniemeltä suoraan Varangille, kalastella pari päivää Syltenillä, siirtyä Karigasniemeen maanantaina ja kalastella Tenolla lauantai-iltaan asti. Kalastusporukkaan kuuluivat Jussi Helsingistä ja Markku ja Pekka Turusta. Matkalle lähdettiin autojunalla Turusta perjantaina 4.7.2014 klo 21:05 ja  Autopaketti kolmelle varattiin netistä. Kuukautta aikaisemmin oli vielä paljon vapaita hyttejä. Nukkumapaikat varattiin vierekkäisistä hyteistä, niin että oli mahdollisuus avata hyttien välinen ovi, jos sattuisi sellainen tuuri, että toiseen hyttiin ei tulisi ketään ulkopuolista. Auto lastattiin junaan tuntia ennen lähtöä. Luppoaika kului rattoisasti Kertussa läntisellä kadulla. Rovaniemelle saavuttiin 5.7 klo 11:20. Directan reittihaku Rovaniemi-Syltenfjord antoi arvion 647 km – noin 8 h 51 min. Olisimme perillä vasta yhdeksän maissa, syödäkin pitäisi välillä ja pari kertaa vähän jaloitella.

Meillä oli minimaaliset tiedot kohteesta. Tiesimme oikeastaan vain, että Syltefjordelva tai Vesterelva, Norgeskartin mittakaavasta riippuen, laskee Varangin niemimaalla Sylten-vuonoon. Emme tienneet tarkkaan missä lupia myytiin tai kalastusvälineitä desinfioitiin. Olimme aika pessimistisiä sen suhteen, että aamulla olisi ollut luvat ja desinfiointitodistukset taskussa. Majoituksena oli teltta tai mahdollisesti joku majoitusliike. Matkalla ruokailimme Hotelli Inarissa. Talon leike 150 g on kirjattu maksetuksi klo 16:37. Utsjoella käännyimme Suomen puolta kulkevalle tielle 970. Vaikka aika olikin kortilla, oli pakko pysähtyä jaloittelemaan Alakönkäällä. Joen penkalle oli aikain saatossa muodostunut jonkinlainen epävirallinen leirintäalue. Oli pieni parkkipaikka, jossa kökötti muutama asuntovaunu ja ahkerasti tallatut polut risteilivät katajapuskien välissä nuotiopaikalta toiselle.

Nuorgammissa oli viimeinen tilaisuus tankata ”halpaa” suomalaista löpöö. Seuraava pysähdys oli vähän ennen Tenon suuta. Tie kulki kapealla rantakaistaleella Rødbergetin huikean jyrkänteen ja joen välissä. Myös näkymät hiekkasärkkien pirstomalle Tenon suulle olivat huikeat.

Matka jatkui Varangin niemimaan keskiylängölle, jossa maisema oli karua, lumipälvien peittämää tundraa. Oli järviä, jotka olivat vielä rannoiltaan jäässä. Kuvassa näkyvä Adamsvatnet oli jo ehtinyt luoda jääpeitteensä. Lämpötila huiteli nollan vaiheilla, mikä ei maalaillut kovin ruusuisia kuvia edessä olevasta telttayöstä. Onneksi sentään valoa riitti läpi yön.

Päätimme poiketa kyselemässä lupa-asioita Båtsfjordissa, joka oli ”ison” tien päässä, muutama kilometri ohi risteyksen, josta lähti vähän pienempi, n. 20 km mittainen tie Syltenfjordin kylään. Båtsfjordista löysimme oikein hotellin, taisi olla Polar Hotel, koska en jälkikäteen löytänyt muita paikallisia hotelleja netistä. Kello oli puoli yhdeksän maissa, kun astuimme aulaan kyselemään kalalupia. Ystävällinen hotellivirkailija kertoi, että lupia saa vain Syltenfjordista ja antoi numeron henkilölle, joka vastaa lupien myynnistä ja desifioinnista. Puhelinsoitto paljasti, että hän oli juuri kotiutunut, mutta lupasi tulla paikalle vielä iltamyöhällä. Jos näin ei olisi käynyt, olisimme takuuvarmaan jääneet hotelliin yöksi. Lupien myyntipaikka oli ilmeisesti rakennuksessa, jossa on ollut ns. koulumajoitusta. Saattaa olla vieläkin, mutta ei vaivauduttu kysymään. Lupien osto oli mielenkiintoinen tapahtuma, vain kahiseva kelpasi. Onneksi myös euroopan kahiseva kelpasi, sillä muuten olisimme saaneet vain pari päivälupaa. Jouduimme itse hakemaan valuuttakursin toimiston tietokoneen näytölle. Muistaakseni lupa oli 45 ekua per päivä ja desinfiointi kympin.

Syltenillä

Lupavuorokausi alkoi klo 18:00 ja klo 1:00-6:00 oli rauhoitusta, joten saimme unohtaa kalastuksen tulopäivän osalta. Luvanmyyjä kertoi, että telttailu joen varressa oli kiellettyä, mutta suositteli erästä hiekkakenttää tien varressa, jossa kalastajat tapaavat telttailla. Näimmekin paikan tullessamme, mutta emme oikein innostuneet. Siellähän saattaisi saada hyviä neuvoja vanhoilta konkareilta ja menisi se itse löytämisen ilo ohi. Ajelimme vähän matkaa ylävirtaan ja löysimme maastoautolla ajettavan ajouran, joka vei tien ja joen välimaastoon, pienen kumpareen suojaan. Auton vierestä löytyi sopiva teltanpaikka, mutta joelle oli matkaa neljännes kilometri aika jyrkkää ja pusikkoista rinnettä. Onneksi oli pullollinen hyvää Turun vettä matkassa, jotta saatiin kahvit.

Aamulla 6.7 ei ollut tietoakaan edellispäivän kylmästä viimasta. Aurinko paahtoi armottomasti ja ajoi yhden toisensa jälkeen ulkosalle, vaikka muuten unta olisi vielä riittänyt. Ylhäältä katsoen joen rannat näyttivät pääsääntöisesti melko pusikkoisilta, mutta suoraan alapuolellamme oli puuton särkkä, johon suuntasimme.

Rinne oli jyrkkä ja melko vaikeakulkuinen, mutta vielä pahempaa seurasi. Ennen kuin pääsimme puuttomalle alueelle, jouduimme kulkemaan varsinaisen ”mangrovemetsikön” läpi. Vaiva kannatti, sillä etemme aukeni n. 400 m puutonta joenrantaa aivan privaatisti. Kamat kasaan ja kalastamaan. Noin tunnin kalastelun jälkeen alkoi tittiä näkymään ilmassa vähän väliä, mutta nirsoja olivat. Lopulta Jussi sai tärpin ja kala saatiin ylös hetken väsyttelyn jälkeen.

Se oli juhlallinen hetki, miehen ensimmäinen titti upeissa maisemissa ja ilmakin oli kuin morsian. Juhlan tuntua lisäsi se, että olimme ikäänkuin piloillamme suunnitelleet päivän ateriaksi lohta riisipedillä. Aikamoinen mättääminen siitä kehkeytyi. Onneksi edellisestä lämpimästä ateriasta oli vierähtänyt +24h.

Ruokailun jälkeen huomasimme, että ottipaikan lähettyvillä parveili aika liuta tittejä, parhaimmillaan näkyi setsemän yhdellä silmäyksellä. Etäisyyttä oli alle kymmenen metriä, mutta ottihalut olivat olemattomat. Taisi olla mielessä jotain muuta. Hetken kalasteltuamme keitimme vielä kahvit. Siinä kahvitellessa alkoi leiriimme virrata vettä. Hellesää oli ilmeisesti sulattanut lunta ja jäätä aiheuttaen pienen tulvan. Poistuessamme särkältä jouduimme kahlaamaan jo haaroihin ulottuvan tulvauoman yli.

Purimme leirin ja lähdimme ajelemaan joen latvoja kohti. Adamsvatnetin kohdalla tie koukkaa läheltä jokea. Rannassa on pieni mökkikylä, jonne vie hieman kärrypolkua leveämpi tie, aika jyrkkä ja kivinen. Ihan tavallisella perheautolla ei kannata lähteä koittamaan onneaan. Onnekkaasti meitä vastaan ajoi Mirjam, suomea puhuva kalastuksenvalvoja. Hän tietysti tarkasti luvat ja kartutti melkoisesti paikallistuntemustamme. Ilmeni, että alhaalla, kylän liepeillä oli parkkipaikka kalastusturisteja varten. Kävimme katselemassa rantoja kylän kohdalla. Mökit eivät olleet ihan rannassa niinkuin meillä suomessa on tapana rakentaa. Emme kuitenkaan jaksaneet koota kalavehkeitä, koska Mirjamin jutuista päätellen lohen pääjoukot eivät olleet vielä ehtineet yläjuoksulle. Sanoi nousun olleen vähän myöhässä ja ilahtui, kun mainitsimme alajuoksulla olleen paljon kalaa liikkeellä.

Lopulta siinä kävi niin, että palasimme samaan leiripaikkaan, jossa olimme viettäneet ensimmäisen yön. Aamulla kalastelimme vielä muutaman tunnin alajuoksulla. Tien laidassa oli paljon poolien paikkoja osoittavia kylttejä. Suurin osa tienvarsipooleista oli sellaisessa pusikossa, että kalastaminen lienee mahdollista vain matalamman veden aikaan, kun pääsee kahlaamaan. Linje-kulpenin kohdalla tie menee ihan rannan tuntumassa, hyvä parkkipaikka ja siitä pääsi melkein kuivin jaloin puuttomalle särkälle. Todella hieno paikka, mutta kala ei ollut otillaan. Törmäsimme Mirjamiin jo kolmannen kerran. Kalaluvat olivat kyllä sen hintaisia, että niitä kannattaakin valvoa. Palasimme vielä koululle antamaan saalispalautteen ja sitten nokka kohti Karigasniemeä.

Kahvihammasta alkoi kolottaa jossain vaiheessa. Ensimmäinen ravitsemusliike osui silmiimme vähän ennen Tenon suuta. Odottelimme aulassa melko tovin, mutta tulimme lopulta siihen johtopäätökseen, että töissä oli vain yksi henkilö, joka toimi kokkina ja tarjoilijana. Kun siellä sattumoisin oli jo asiakas, ei aikaa jäänyt kahvin kaatoon. Seuraava paikka olikin sitten jo Tana bru. Jatkoimme Karigasniemeen Norjan puoleista tietä.

Tenolla

Majoituimme maanantaina 7.7 Karigasniemellä Kalastajan Majatalon Pyrstöön. Siinä määrin oli telttailu ja autossa istuminen väsyttänyt, että otimme luvat vasta seuraavaksi illaksi. Tiistaina klo 18 alotimme Tenon ruokkoamisen Torvikoskesta. Toiveita ei paljon herättänyt se, että tilaa oli vaikka muille jakaa. Kyllä kansa tietää, yhtään kalahavaintoa ei tehty sen illan aikana, ei hyppyä ei nykäisyä. Keskiviikkona ravitsevan aamupalan jälkeen pakkasimme kamat autoon ja suuntasimme Norjan puolelle. Parkkeerasimme heti sillan jälkeen taukopaikalle ja talsimme mutkaan. Sielä oli vähän ahdasta kolmestaan ja tuskaa lisäsi heti paikalle ilmaantunut venekunta. Kuten monet tietävät, kyseessä ei ollut ihan puhdas sattuma. Kalastelimme jonkun aikaa ilma tulosta ja suuntasimme yläjuoksulle, ensin Kuoppanivalle. Norjan puolella ei ollut autoja, mutta rannassa oli yksi kalastaja. Hän kahlasi takaisin Suomen puolelle ennen kuin ehdimme kyselemään kuulumisia. Myös Kuoppaniva antoi tyhjät.

Seuraava kohde oli Mustakoski. Ensimmäistä kertaa näin paikan tyhjillään. Aloitimme kalastuksen voimakkaan virran alapuolelta. Siinä, missä joki kaartaa vasemmalle on mehevän näköinen pyörre. Heittelin melko suurta putkiperhoa (Toistaiseksi nimetön putkiperho, vähän muunneltu versio löytyy näiltä sivuilta nimikkeellä Pekan putkiperho). Katselin kuinka päällimmäiset peuran karvat liehuivat pyörteissä. Ajattelin, että taitaa olla liian pelottava ilmestys, kun kala tarttui ja veteli reippaasti alavirtaan. Sain käännettyä suunnan takaisin itseäni kohti. Ihan mukavan kokoinen hopeakylkinen kala tuli nätisti lähelle rantaa ja ampaisi ylävirtaan. Muutaman syöksyn jälkeen näytti siltä, että voimat alkavat loppua. Siinä silokallioiden välissä oli kapea kaistale soraa, johon sain kalan rantaveteen, ehkä vähän liian hätäisesti. Se yritti vielä ravistella irti, mutta Jussi antoi vähän vauhtia, ja kala oli rannalla. Haa, uusi ennätys 72 cm, kotona perattuna painoi vähän yli 3 kg, ensimmäinen jaka tai ainakin jalkapuoli. Pahat kielet etelässä väittivät kateellisina, että ihan selvä taimen, ei kai nyt sentään. Aika pian tapahtuman jälkeen paikalle saapui sankoin joukoin paikallista virvelimiestä sun muuta. Jatkoimme Haukikalliolle, jossa kuvakin on otettu. Ei antanut Haukikallio edes haukea. Palailimme takaisin Kalastajan Majatalolle. Siellä sattui uskomaton episodi, asiakkaiden käyttöön tarkoitettu lohipakastin oli valjastettu ihan muuhun käyttöön. Piti melkein rukoilla, että saadaan kala pakastimeen Kalastajan Majatalolla.

Torstaina suuntasimme Dalvarakseen, Norjan puolelle. Parkkipaikalla oli asuntovaunu ja rannassa Joensuulaispariskunta, joka kertoi saaneensa kolme tittiä muutaman päivän aikana. Kuulemma vesi oli liian alhaalla, jotta lohet nousisivat Norjan puolta. Kalastimme pelottavan kovassa virrassa jonkin aikaa ilman tulosta. Saimme kuitenkin todistaa kolmen titin rantauttamista Suomen puolelta. Sinne olisi liian pitkä matka, joten suuntasimme Akukoskelle, joka oli antanut pari tittiä ja pari karkuutusta edellisvuonna. Paikalla oli muutama kalastaja, mutta rinki toimi ja kaikki pääsivät yrittämään kohtuuajassa. Itselläni kävi tuuri ja tuuri melko pian. Kala otti melko ylhäällä, jossa on vain kapea kaistale rantaa ennen puskia. Sain sen vavalla poikittain kiskoen tyylikkäästi rannalle, mutta unohdin löysätä siimaa ennen kuin ryntäsin kalan luo. Kuului epämielyttävä paukahdus ja vapa poikki. Itse kalastetun lohen keskihintaan suhteutettuna tappio oli kuitenkin vähäinen. Titti, 63 cm, tuli samalla perholla kuin edellinen kala. Sain Markulta varavavan, luokkaa pienemmän, jolla kalastelin loppureissun. Akukoskesta tuli vielä yksi 53 cm titti, joka jäi reissun viimeiseksi saaliiksi.

Perjantaina, viimeisenä kalastuspäivänä, suuntasimme Dalvarakseen, Suomen puolelle. Ei ollut ruuhkaa edes siellä. Helle, itikat ja etelän puolella pakutteleva ukkonen veivät parhaan terän kalastamiselta. Emme saaneet mitään, vaikka tittejä näkyi ilmassa silloin tällöin. Oli aika panna kimpsut kasaan odottamaan seuraavaa reissua. Aamulla nokka kohti Rovaniemen rautatieasemaa. Omalta kohdaltani ihan tyydyttävä reissu, mutta sellainen kuva jäi, että kalantulo oli tavallista heikompaa ja viidakkorumpu oli tyhjentänyt Inarinjoen kalastajista.

Saavuimme Markun ja Jussin kanssa Kalastajan Majataloon 6.7.2013 ja kalastimme 7 lupaa 13.7 asti. Edellinen vuosi oli itselleni ja Markulle ensimmäinen Teno-kokemus. Nähtiin paljon tittejä ilmassa. Itse onnistuin narraamaan vain yhden, mutta Markun neljää tittiä voisi kateellisena kutsua jo aloittelijan tuuriksi. Kuulopuheiden mukaan 2012 oli pitkästä aikaa hyvä tittivuosi ja sen piti ennustaa vielä parempaa tittisaaliista 2013 ja hyvää mahdollisuutta päästä mittelemään voimiaan jopa jalkaluokan vonkaleiden kanssa. Vaan eipä se historia toista itseään aina saman kaavan mukaan.

Ensimmäinen lupa tahkottiin Torvikoskea ja treenattiin vähän heittoa. Kerran rulla soi hetken aikaa louhikon alla, mutta muita tapahtumia ei ollut, ei edes yhtään hyppyä. Sunnuntai-rauhoituksen aikana tehtiin turistimatka Lakselvaan. Käytiin Villmarks-butikkenissa katsomassa onko niitä samoja keltaisia Pot Belly Pig-tyyppisiä perhoja vielä myynnissä, joilla Markku onnistui edellisellä reissulla narraamaan kaksi ja itse sen ainokaisen. Vain yksi oli jäljellä jossain kokoelmassa. Jussi sai ostaa sen, jos vaikka olisi vanha taika vielä voimassa, mutta ei auttanut.

Toinen ja kolmas lupa kalastettiin ylempänä, mm. Kuoppaniva, Pahakoski ja Haukikallio. Kuoppanivassa vihdoin onnisti 9.7. Nimettömään ostoperhoon erehtynyt eurotitti tuli rannalle asti. Se oli kolmen ensimmäisen päivän ainoa saalis meiltä kolmelta ja muidenkin paikalla olijoiden mukaan Inarinjoella oli ollut todella hiljaista.

Päätimme lähteä alemmaksi, Tenon puolelle, etsimään parempia paikkoja. Ensin 10.7 Suomen puolelle Outakoskelle, jossa nähtiin yksi n. 4 kg jalan rantautus. Muita tapahtumia ei nähty eikä koettu. Seuraavana päivänä 11.7 ensin Dalvarakseen ja paluumatkalla Outakoskelle. Ei muita tapahtumia kuin Dalvaraksessa nähty yhden titin karkuutus rannalta, padon alapuolelta ja mahdollisesti vähän suuremman vonkaleen karkuutus veneestä. Sekin otti aika läheltä patoa. Kuulimme kuitenkin hurjia huhuja, joiden mukaan nuoret miehet olivat kiskoneet Teppanalta yhtenä päivänä viisi kalaa, joista kolme jalkoja. Aamiaispöydässä 12.7 huhu hieman laimeni komen päivän saaliiksi.

Perjantaina 12.7 suuntasimme Norjan puolelle. Pysähdyimme ensin Akukoskelle. Kalastettuamme koskea pari tuntia ihan privaatisti P-paikalle saapui matkailuauto, josta purkautui kalastajia kahdessa polvessa. Hetken jo mietimme, että jaaha, siinä se oli, mutta heitä kiinnostivat lähinnä harjukset vähän alempana. Sillä kertaa emme saaneet saalista, mutta näimme Suomen puolella yhden titin joutuvan haaviin ja yhden karkuutuksen. Suomen puolella joutuu kahlaamaan aika pitkälle yltääkseen lohen kulkureitille. Jatkoimme matkaa Dalvarakseen. Parkkipaikalla asuntoautossa asustellut Joensuulaispariskunta kertoi saaneensa viikon mittaan kolme tittiä. Siinä turistessa näimme useita tittejä vedettävän maihin Suomen puolella. Norjan puolella ei sillä kertaa näkynyt kalaa.

Palasimme takaisin Akukoskelle, jossa harjuksen kalastus jatkui, mutta lohiränni oli edelleen vapaa. Tämä toinen käynti Akukoskella antoi 60-senttisen titin. Se oli kaiken kaikkiaan kolmas tittini Tenosta ja ensimmäinen, joka antoi vähän enemmän vastusta. Veti ensin pitkän vedon alavirtaan, nousi nöyrästi jalkojen juureen, sitten alkoi aikamoinen teutarointi. Reipasotteinen titti teki monta komeaa hyppyä, mutta rantautui lopulta hallitusti. Samaan aikaan Markku ja Jussi istuivat noin sadan metrin päässä, parkkipaikan alapuolella, tarinoimassa. Yritin viittelöidä taistelun lomassa, että nyt perhot veteen, parvi on kohdalla – ei mitään reakointia ennen kuin roikutin kalaa ihan lähietäisyydellä. Ensimmäinen titti, joka tarttui itse sitomaani perhoon, Stoat’s Tail:iin. Taas yksi virstanpylväs ohitettu. Seuraavaksi pitää kai ruveta harkitsemaan splitcanen rakentamista. Samalla visiitillä Markulla oli yksi täpärä karkuutus aivan rantakiviltä ja itselläni yksi karkuutukseen päätynyt talutus.

 

Seitsemäs ja viimeinen lupa tahkottiin Akukoskea. Jussilla oli ensimmäinen kunnon tärppi ja Markun kela soi kertaalleen antaumuksella. Itse hätäilin yhden parikiloisen karkuun rantakiviltä ja ajattelin, että siinä se oli. Elettiin viimeisen luvan viimeistä tuntia suomen aikaa. Vaan eipä kulunut kuin kymmenisen minuuttia, kun minulle annettiin uusi mahdollisuus, jota en sitten viitsinyt enää tyriä. Nämä molemmat otit tulivat Munro Killer:iin, itsesidottuun. Rantautunut 2,3-kiloinen titti, oli oman lyhyen Tenoiluni ennätys. Siinä pohdittiin muiden paikallaolijoiden kanssa voidaanko olla tunti ylimääräistä, kun norjan kello on tunnin jäljessä. Yritettiin kysellä norjalaiselta uistinmieheltäkin, mutta kielimuuri osoittautui liian korkeaksi näin hankalan filosofisen kysymyksen selvittämiseen.

7.4.2004

Yläsen Jouko haki Askon (Saarinen) kotoa ja minut Raision jäähallilta. Seuraavaksi matka jatkui CM-Länsikeskukseen treffipaikkaan. Siellä juuri saapuneen Raimo Lingrenin tavarat lastattiin matkanjärjestäjä Jouni Rauhan autoon. Käytyämme ruokaostoksilla, ahdoimme ruokatarvikkeet vielä autoihin, uhhh. Ahtauksen jälkeen siirryimme satamaan odottelemaan laivaan (Sea Wind) nousua. Tavanomaisten ruokailun ja ostosten jälkeen porukka kävi levolle.

8.4.2004

Hyvin nukutun yön jälkeen oli vuorossa pitkä ajorupeama poikki Keski-Ruotsin. Joukon ajaessa Anterolle vieraissa maisemissa muut selostivat sekä paikkojen historiaa että miltä paikat kesällä näyttävät.

Mora, tuo kuulu Vasaloppett maalipaikka ja puukko-kaupunki. Siellä pysähdyimme Siljan järven rannalle mahtavista hirsistä tehtyyn Restaurang Wasastugan ravintolaan syömään. Anteron ajaessa matka jatkui halki suurien metsämaiden yhä ylemmäs nousten. Röros kaupungin kohdalla kävimme tutustumassa retken harjuspooliin, kalastamaan kyllä tällä reissulla emme tähän Glomma–joella sijaitsevaan pooliin kerinneet. Askon siirtyessä ajamaan alkoi varovainen alasajo ylängöltä.

Gaulajoen latvojen näkyessä alkoi maisema muuttua yhä jyrkkäpiirteisemmäksi. Singsåsissä tutuistuimme mahdollisesti uuteen Granoya-pooliin jota oli Jounille tarjottu. Matkan jatkuessa kävi selväksi miksi Asko oli valinnut tämän ajovuoron. Kurvit ja maisemat sen kuin jyrkkenivät, muilla ei olisi riittänyt huomiota molempiin yhtäaikaa. Störenin Essolta haimme porukalle tilatut tunturikalastusluvat. Vielä pieni ajomatka niin alkoivat näkyä kesäiset lohipoolit. Perillä olimme vähän klo 18.00 jäleen. Alkoi lastin purku, olihan sitä tavaraa mukana. Majoitustilat jaettuamme alkoi ruuan teko. Ruokailun ja saunan jälkeen kelpasi paneutua yöpuulle.

9.4.2004

Herättyämme ilma oli hieman harmaa, jonka johdosta ajoimme Trondheim vuonolle tutustumaan rantoihin, misssä meritaimenta olisi tarkoitus kalastaa. Monta paikkaa kävimme läpi tyhjää heittäen. Lunta tuli kuin kotona Esteriltä ja lusikankin heittäminen oli joskus vaikeaa, saati perhon. Jätimmekin tällä kertaa suosiolla perhovavat autoon. Kohmeisin sormin tuli vahinkojakin. Minultakin lensi viehe vuonon syvyyksiin sankastopin seurauksena komeassa kaaressa kuin Pauli Siitosen keihäs.

Kahden tietulliaseman a 15 nkr kautta ajettuamme kävimme vielä pari rantaa tarkastamassa. Nyt alkoi sellainen lumipyry että totesimme parhaaksi palata majapaikkaan. Se kyllä kannatti! Siellä odotti pöydällä n. 60cm marinoitua sisäfilettä tekijäänsä. Jokken toimiessa kokkina muut avustivat parhaan mukaan. Filettä tehtiin liekitettynä, kermassa haudutettuna sekä runsaassa sipulissa paistettuna. Tämä kaikki lisukkeineen katosi erittäin hyvällä ruokahalulla parhaisiin suihin. Näin pienen iltasen saatuamme ja saunottuamme kävimme kylläisinä nukkumaan.

10.4.2004

Aamulla herätessä lunta tuli nyt majapaikallakin, aamupalan syötyä odottelimme kelin paranemista. Noin klo 9 päätimme lähteä perhokalaan tunturiin Glomma-joelle harjuksia. Keli vain paheni ylös mennessä, joten auto ympäri ja kaupan kautta kämpille.

Puolenpäivän maissa ilma oli kirkastunut, ja ei kun vuonolle meritaimenia yrittämään. Kartanlukijamme ”oikotien” (hieman kiertäen) kautta pääsimme vihdoin rantaan. Aloitimme Viggjasta joka on hieno hiekkaranta ja noin 2 km pitkä. Aurinkoa ,vettä, räntää, kaikkia tuli päivän aikana vuoronperää. Jounin saadessa päivän ainoan mitallisen meritaimenen, sekä alamittaisen, jollaisen myös Asko vapautti. Kelin pahetessa palasimme Hageen.

Majapaikassa odotti herkullinen tuoksu, ennen lähtöä pataan laitetut paistit olivat valmiit. Kyllä mietokin lämpö tekee tehtävänsä. Taas oli perunoiden kypsyttyä tiedossa hyvää ruokaa. Iltaseurustelun (Jokken kertoessa tarinoita) ja saunan jälkeen taas uni maistui.

11.4.2004

Aamulla tuli kevyesti lunta, mutta päätimme kuitenkin lähteä tunturiin. Lähtö oli kuitenkin vasta n klo 8. Ajomatkaan meni noin 1.5 tuntia ja olimme nyt 592 metrin korkeudessa tien päässä. Varusteet päälle ja sukset jalkaan ja menoksi. Hiihtoa noin kaksi tuntia ja saavuimme Damtjonna-järven kämpälle, jossa keitimme kahvit. Tästä jatkoimme yhä ylöspäin Halstjonna järven kämpälle 992 metrin korkeuteen. Täällä tulet tehtyämme vaihdoimme kuiviin asuihin ja pinkaisimme järvelle.

Asko löysi vanhan pilkkireijän, josta kohta nousi kohta ensimmäinen rautu jäälle. Hieman myöhemmin järvelle hiihtäessä ja äijien huitoessa minulle tuli käsitys että kaira oli mennyt kiveen. Eikun varateriä ja Ramin kairaa noutamaan. Takaisin päästyäni tuli selväksi että pojat kaipasivat jatkopalaa joka oli yhä kämpällä. Kuin taistelulähetti painelin takaisin hakemaan jatkopalaa, jonka Rami antoi Askon repusta. Koko mitta oli tarpeen, koska nytkin kairanvarren kulma oli jo jäänpinnan alla reiän auetessa!

Lapiolla suuret lumivallit rakentaen sai sellaisen tuulensuojan tehtyä että pystyi pilkkimään. Noin viiden tunnin pilkinnän saaliiksi tuli Anterolle 5, Jounille 3, Askolle ja Ramille 2 Rautua mieheen. Kahvit vielä Halsjonnan kämpällä nautittuamme aloitimme paluumatkan vastatuuleen punnertaen. Rankkaa oli vaikka alamäkeen tulimmekin. Rautureissu kyllä oli vaivan arvoinen jo tälläkin saaliilla.

Illemmalla Kutsuimme Isäntäväen syömään Rautua ja Turskaa. Jokke oli päivällä onkinut vuonolta 3,5 kiloisen turskan. Alkupalaksi saimme ”KORBAZO” raakakypsää lihaa joka oli sisäfileen päästä tehtyä. Isäntäväki ihmetteli meidän tapaa panna kokonaisia kaloja keittoon. Keitto kuitenkin hupeni hyvää vauhtia nälkäisiin suihin. Välillä täytyi kyllä isännän kanssa käydä sähköhommissa, kun varokkeet sulivat.

12.4.2004

Aamupalan jälkeen kävimme valmistelemaan kesäistä lohisesonkia korjaamalla rantakatoksia ja siivoamalla niiden ympäristöä. Jouni ja Asko kävivät vielä tarkistamassa alavirrassa olevat Gyllteigen-ja Gyllsaga-poolit. Ruokailtuamme lähdimme kaikki taas rantaongelle. Viggjalta aloitimme tyhjää onkien. Siirryimme Klokkarvikan rantaan onkimaan lyyraturskaa ja turskaa. Kaloja tulikin ihan hyvin eli 8 kpl, kaikki muut saivat kalaa paitsi Antero. Siirryimme vielä heittelemään Öysandan uimarannalle Jounin saadessa melkein heti mitallisen meritaimenen. Anteron uistimen alla kävi yksi aika kookas pyörähtämässä, ja yksi karkuutus. Jokkella pyörähti perhossakin meritaimen, mutta se ei kuitenkaan tarttunut kiinni.

Majapaikkaan palattua alkoi ruuan teko, Joukon tehdessä jääkaapissa olevista tarpeista ”lordien pyttipannua”. Tähän tuli paistettuja perunoita, muutama makkarapaketti, jokunen paketti pekonia, taisi sinne joutua kinkkuakin sekä juustoa. Pyttipannuhan ei ole pyttipannu ilman kananmunaa, jota tuli kanneksi päälle vajaa paketillinen. Rami oli tällä välin savustanut Turskat. Kaikki meni jälleen parhaisiin suihin. Illalla vapaata seurustelua ja tarinointia. Jounin jäävätessä itsensä ulkopuolelle matkanjärjestäjän ominaisuudessa jakoi pienet muistot ”suurimmasta lohikalasta”, jonka sai Antero n 200 gramman raudulla. Joukon saadessa toisen ns ”erikoispalkinnon”, tarina-, kokki-ja seremoniamestarina olosta.

13.4.2004

Pakkaamisen ollessa kiivasta ja rivakkaa, autot täyttyivä tuota pikaa yhä ääriään myöten?? Vielä viimeksi suoritimme suursiivouksen. Todettuamme että paikat ovat kunnossa,aloitimme kotimatkan Joukon ajaessa. Glåmos;sissa katsastimme erään Glomma joen kosken. Tännäsissä pysähdyimme juomaan kupin kahvia, pientä purtavaakin joku otti.

Anteron ajaessa matka jatkui Heden ja Svegin kautta Moraan. Taas poikkesimme Wasastuganilla syömässä juuri ennen sulkemista, klo 14.00. Anteron jatkaessa ajamista saavuimme ruuhkaiseen Tukholmaan. Satamassa meillä oli hyvin aikaa ennen laivan Sea Windin tuloa. Autot laivaan ja syömään taas kerran. Parin paukun jälkeen uni maittoi jälleen.

14.4.2004

Taas on vuorokausi vaihtunut, sekä maa. Laivasta ulos ja porukat kotiin, niin matka on takana.

Kiitokset matkakumppaneille hienosta reissusta.

– Antero –